Pirkkalaiskirjailijoiden toiminnan tavoitteena on innostaa ihmisiä lukemaan ja tuoda kirjailijoita lähemmäksi lukevaa yleisöä. Tämä blogi on avoin foorumi Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäsenille. Sen kautta haluamme antaa lukijoillemme näköalan kirjailijan arkeen ja juhlaan.

lauantai 28. helmikuuta 2009

Panu Rajala Waltarin matkassa




Perjantai 27.2.09 Laterna.
Parikymmentä pirkkalaiskirjailijaa kuunteli keskittyneesti, kun yhdistyksen oma jäsen Panu Rajala kertoi kyydistään Mika Waltarin matkassa. Kuulimme herkullisia anekdootteja niin Mika Waltarin häikäisevän uran varrelta kuin elämänkerturi Rajalan palkitun Unio Mystican tekovaiheista.
Panu syttyi Waltariin jo nuorukaisena ja kirjoitti Sinuhesta tärkeitä lauseita muistivihkoonsa. Nuorena kirjallisuudenopiskelijana hän sai tilaisuuden tutustua paremmin maestroon, joka otti Rajalan ovella vastaan syvään kumartaen. Herrasmies mikä herrasmies. Samaan Tunturikatu 13:n asuntoon Panu asteli vuosikymmeniä myöhemmin tehdessään Unio Mysticaa. Kirjailijan tytär ja oikeuksienomistaja Satu Waltari on jättänyt asunnon siihen kuntoon ja kalustukseen, missä se oli isänsä vielä eläessä. Kuulemma tuhkakupissa on vielä Mikan savukkeen tuhkaakin...tosin sitä Rajala ei ollut havainnut.
Panu kertoi elävästi ja hauskasti kokemuksistaan kahden tiukan mimmin, Waltari-tutkija Ritva Haavikon ja Satu Waltarin välisessä puristusotteessa. Laajaa elämänkertaa Mika Waltarista pidettiin kustantajallakin aika mahdottoman tehtävänä, mutta lopulta Rajala onnistui saamaan paljonkin uutta tietoa tutkijoihin aikaisemmin hyvin kylmäkiskoisesti suhtautuneelta Satu Waltarilta - muun muassa pitkien puhelujen aikana. Ammattimiehen työtä! Erityisen mielenkiintoista oli kuulla, kuinka Rajala sai haltuunsa kopiot nuoren Mika Waltarin kirjeistä Jalo Sihtolalle...
Ja yli 800-sivuisen Unio Mystican kirjoitustyöstäkin kuulimme. Panu ryhtyi urakkaan varsinaisesti syksyllä 2007 ja työ sujui innostuksen, inspiraation vallassa. Sujuvaa, lennokasta matkantekoa siivitti vapaus kirjoittaa ja kertoa juuri, kuten hän itse halusi. Poissa olivat tieteellisen tutkimustyön paineet.
Meitä pirkkalaisia kiinnosti myös Waltarin suhde Väinö Linnaan, mistä Panu kertoi joitakin viitteitä. Waltari oli ehkä hivenen shokissa Linnan menestyttyä suomalaisista sotajermuista kertovalla Tuntemattomallaan ja myöhemmin Täällä Pohjantähden alla -trilogialla. Kertoivathan kirjat siitä Suomesta ja niistä suomalaisista, jotka olivat jääneet helsinkiläiselle keskiluokan kasvatille ja papinpojalle vieraaksi. Hänellä saattoi olla aikeita kirjoittaa suuri suomalainen nykyaikaan sijoittuva romaani, mutta Linnan menestys ehkä osaltaan vaikutti siihen, että Waltari suuntasi takaisin historiallisiin aiheisiin.
Tästä kaikesta ja paljon muusta syntyi vilkas keskustelu, jota jatkoimme vielä kotvasen pyöreän pöydän ympärillä Panun odotellessa Helsingin junaa. Paikalle Laternaan olisi mahtunut enemmänkin pirkkalaisia, mutta hyvä näin - ilta sujui leppoisasti ja aivan kuin jostain verhon takaa olisi meitä tarkkaillut muuan myhäilevä hahmo, syvään kumartaen...

perjantai 27. helmikuuta 2009

Risto Lindroosin kirjailijaesittely

Tampere 27.2.2009. Olen Risto Kalervo Lindroos.Olen syntynyt 6.1.1950 Tampereella. Jo 50-ja 60 luvuilla Kurun Luoteenkylän kansakoulussa ja Kurun kansalaiskoulussa tunsin palavaa viehtymystä kirjoittamiseen. Lähdin oppivelvollisuuteni suoritettuani 1965 Ruotsiin töihin.Työskentelin 1965-1967 Mölneby-nimisellä paikkakunnalla ; kärräsin ja lastasin tiiliä tiilitehtaalla ja naulailin trukinlavoja ja silakkalaatikoita Ekmanin velvesten sahalla. Palasin Tampereella kevättalvella 1967 ja menin moottorikorjaamoon mopolähetiksi. Ajoin seuraavana vuonna 1968 ajokortin, joka heltisi ensimmäisellä yrittämällä. Ajokorttini on muuten edelleen voimassa, vuoteen 2020 saakka ! Armeijaan lähdin alkuvuodesta 1970, ja sotilasurani kehitys oli se, että olin ensin alokas, sitten ratsumies, sitten keittiömies. Palvelin niin hyvin, että sain kaikilta osin kiitettävän sotilaspassin ja korpraalin arvon. 80- luvulla kertausharjoituksissa minut ylennettiin alikersantiksi.
Varsinainen kirjailijantyöni on alkanut jo 60-luvun lopulla, jolloin liityin Tampereen Työväenopiston kirjoittajapiiriin, jossa opettajanamme aluksi oli kirjailija Reino Mantere. Se oli todella kirjoittamiseen innostava kirjoittajapiiri, jossa antaumuksella syvennyimme teksteihimme. Tunnusomaista kirjoittajapiirille oli luova yhteenkuuluvaisuuden henki. Monista tuohon kirjoittajapiiriin osallistuneista ovat myöhemmin julkaisseet hyvät arvosanat saaneita teoksia ja kirjoituksia. Kirjoittajapiiriin tuli opettajaksemme myös kirjailija Tauno Kaukonen, myöhemmin Orvokki Autio, Kullervo Järvinen ja Väinö Kirstinä, joille kaikille olen suuret kiitokset velkaa rohkaisusta, opetuksesta ja myönteisestä suhtautumisesta kirjoittamiseen. Olen ollut myöhemmin sitten Saara Kesävuoren, Niina Hakalahden ja Tuija Välipakan opissa, kunnioitan ja rakastan heitä ja kiitän heidän panoksestaan kirjailijantyöni edistämiseksi. Ensimmäisen käsikirjoitukseni ERIKOINEN PÄIVÄKIRJA vein henkilökohtaisesti Jyväskylään Gummerrukselle 1974. Käsikirjoitus kuitenkin palautettiin, ja oli kustantajan edustaja Juhani Syrjä kirjoittanut lähetekirjeeseen ystävällisen palautteen, jonka mukaan käsikirjoitus ei sellaisenaan kustannettavaksikelpaa !? " Hieman enemmän aikaa ja tupakkaa - jos olette tupakkamiehiä"- kirjoitti Juhani Syrjä silloin.
Vaikka käsikirjoituksiani on hylätty pitkälti toistasataa, en ole lannistunut. Tosin ihmettelen kustantajien nurjamielistä asennetta julkaista varsinkin lyriikkaa. En ymmärrä sitä skitsofreniaa : toisaalta huudetaan runouden perään, mutta samalla kustantajat hyljeksivät runouden kustantamista.
Kirjailija Tauno Kaukosen kehoituksesta aloin hakemaan Tampereen kaupungin kulttuuritoimesta apurahaa kirjoitustyöhön. Olen hakenut kaupungin apurahaa yli 30 kertaa, ja jokainen apurahahakemukseni on jostain ihmeen syystä hylätty, jokainen, aina sieltä 70-luvulta saakka. Samoin Pirkanmaan taidetoimikunta on hylännyt jokaisen apuraha-anomukseni 80- luvulta saakka. Tämän olen kokenut hyvin raskaasti, henkilööni kohdistuvana syrjintänä, josta epäkohdasta pitäisi keskustella kulttuuripiireissä. Tosin en ole ainoa kulttuurihenkilö, jota on apurahojen jaossa syrjitty, huonoa kohteluaan noitui äskettäin Yle Teeman kanavalla elokuvaohjaaja Mikko Niskanen, Spede Pasanen hajoitti kirveellä filmejään protestiksi syrjivästä apurahapolitiikasta, ja Timo K Mukka sai ensimmäiset apurahansa vasta kolmannen kirjansa jälkeen !?
Onnittelen kuitenkin kaikkia taiteenharjoittajia, jotka saavat apurahaa luovaan toimintaan, ja näyttävät näin hyvää esimerkkiä, että ainakin jotkut saavat. Apurahan saajat ansaitsevat tunnustusta siksikin, että ylläpitävät meille kirjailijoillekin niin tärkeätä järjestelmää.
Esikoisteokseni SODANNÄLKÄINEN MAISEMA julkaistiin LIKE KUSTANNUKSEN kustantamana 1996 ja toinen teokseni RUNOILIJAPOIKA vuonna 2000. Tästä olen LIKELLE hyvin kiitollinen, koska koko 1990- luku oli pahinta lama-aikaa Suomessa. LIKEN panos kirjailijantyölleni on ollut suurten kiitosten arvoinen, todella suuri kulttuuriteko !
Tamperetta sanotaan kirjailijoiden kaupungiksi, mutta sitä se ei ole kaikille kirjailijoilleen.
Kaunokirjalliset tuotteeni ovat olleet kirjakauppamyynnistä loppuunmyytyjä jo vuosia, ja jos kustantajien nyreys julkaista lyriikkaa jatkuu, ei hyvältä näytä.
Mutta vielä tässä on tarkoitus jotain yrittää, kun eläkkeellä ollessa on aikaa kirjoittaakin. " Ans kattoo ny mihin suuntaan kulkeutuu" Kyllä sitä jotakin tarttee yrittää sano Lyyti kun ryhtyi kirjottaan ! Ystävällisesti 27.2.2009 Risto Lindroos

keskiviikko 25. helmikuuta 2009

Entä kun se on valmis?

Ihmistervehdys!

Kuvitellaan seuraava tilanne.

Saat idean. Ideasta tulee luonnos. Luonnoksesta tulee käsikirjoitus. Käsikirjoituksesta tulee työstettävä nippu kirjaimia. Sitten siitä tulee valmis ja se luovutetaan. Mitä sen jälkeen? Mitä kirjoittaja kokee kun teksti viedään pestäväksi ja kapaloitavaksi?

Kuinka käsitellä uloshuokaisun jälkeistä oloa? Ja millainen se kullakin on?

Kysyy Sutenne, jolla on "luomisen ja tuhoutumisen tasapainon jälkeinen ihmetys" ja tyhjät kädet

keskiviikko 18. helmikuuta 2009

Kaikkikäypä palaute kiireiselle kustannustoimittajalle ja vähän muillekin

Tervehdys kollegat,

kun sulattelen tässä omalta kustannustoimittajalta saamaani palautetta ja märehdin siihen liittyviä tunteita, ajattelin kirjata tähän ns. universaalin palautteen. Se on kätevä olla jokaisen tekstinlukijan tietokoneen työpöydällä, helposti lähetettävissä. Erityisen kätevä se on kiireiselle ja käsikirjoituksiin tuskaantuneelle, kaiken muun hänelle sälytetyn työn näännyttämälle kustannustoimittajalle, joka kaiken lisäksi juoksee kokouksesta toiseen. (Tähdennettäköön, ettei tällä jutulla ole mitään suoraa yhteyttä omalta lukijaltani saamaani perusteelliseen ja mietittyyn palautteeseen; tai jos on, se on silkkaa sattumaa).

Tässä siis moneen tarkoitukseen sopiva palaute:

Tiivistä. Karsi adjektiiveja. Älä toista turhaan. Syvennä henkilökuvaa ja dialogia. Tiivistä. Karsi. Älä maalaile. Varo näyttämästä ja kertomasta samaa asiaa. Selvennä juonenkulkua. Kill your darlings (myös se päähenkilön rakastettu). Älä sekoita aikatasoja. Vältä pluskvamperfektiä, se on raskas aikamuoto. Tiivistä ja karsi. Ole tarkkana, kun siirryt näkökulmasta toiseen. Jos vaihtelet kertojanääntä, katso että eri kertojat ovat keskenään erilaisia.

Tiivistä ja karsi. Kärsi. Riko ensin porsliinit, laske kahteensataan ja soita minulle vasta sitten. Jatka kirjoittamista.

:-)

Jyrki

maanantai 16. helmikuuta 2009

Kissa nostaa häntää...

Tämä on mainos. Mutta on tässä infoakin. Googlaa Sanojen aikaan, Helsingin kaupunginkirjaston sivuille. Viikon kirjailijana allekirjoittanut. Asiaa runon ja proosan suhteesta. Ja maininta uudesta romaanista. Marilynin hiuspinni julkaistaan ensi syksynä.

terveisin Juha Siro


torstai 12. helmikuuta 2009

Käräjillä tavataan

Torstaiaamua toverit!
Kun Helena Sinervo kirjoitti Eeva-Liisa Mannerista fiktiivisen ja Finlandialla palkitun romaaninsa syntyi kova kohu. Mitä toisen ihmisen elämästä saa kirjoittaa?

Kun Susan kirjoitti Matista intiimejä asioita, syntyi sähellys, jota on ratkottu oikeusasteissa ties miten kauan. Hällä väliä. Kirja Pääministerin morsian joutaa maailman viimeisenä luettavien kirjojen kasaan. Se, mitä toisesta ihmisestä voi ilman juridisia seuraamuksia kirjoittaa on kiinnostavaa.

Tämän aamuisessa Hesarissa on asiasta napakka juttu. Saska Saarikosken palsta kannattaa lukea. Kriitikot ja kirjallisuudentutkijat eivät ole pystyneet määrittelemään mikä on omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Tai onko kaunokirjallisella kerronnalla enemmän vapauksia kuin totuutta tavoittelevalla dokumentoinnilla. Hovioikeudella on noihinkin kysymyksiin selkeä vastaus. Ja pitää ollakin, koska se antoi tuomion tekeleestä, jossa kirjoittaja kuvaa kahden ihmisen yhteisiä kokemuksia. Tällä logiikalla alkaa syntyä selvää jälkeä. On siinä hyvätkin puolensa. Paskakirjallisuus vähenee. Huoleni kääntyy ensin mainitsemaani tapaukseen. Miten olisi aikanaan käynyt oikeudenkäynnissä Sinervo vastaan Manner? Helenahan esitti Eeva-Liisan seksuaalisesta suuntautuneisuudesta kiistellyn väitteen.

No, lukekaa Saskan kolumni. Hän on lopuksi sitä mieltä, että Vanhanen on vellihousu. Taitaa olla oikeassa. Mutta laki, joka määrittelee selkeästi kirjallisuuden lajit, voiko sellaista olla? Mitähän mieltä tästä on pirkkalaisten tuore jäsen, Jarkko Tontti, joka on Brysseliä myöten pätevöitynyt lakimies.

Juha Siro


sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Järisyttävä uutinen suoraan suolta!!

Hello ystävät!
Olen seurannut miten päivälehdet lähestyvät yhä kiihtyvällä tahdilla iltalehtien formaattia.
Jos kulttuurisivun pääuutisena on elokuvajuhlien parhaiden töiden palkitseminen, siinä keskitytään filmitähtien iltapukuihin palkintogaalassa.

Se on vielä kovin intressanttia kamaa verrattuna Aamulehden Sunnuntai-osion aloitusjuttuun 8.2.09. Hilkkua vaille koko sivun kattavan jutun lyhykäinen ja ympäripyöreä teksti kiteytyy alaotsikkoon: "Esa Teivaalan suku omistaa suon, jolla kuvattiin Amazing Race -sarjaa kesäkuussa 2006". Eikä muuta.

Tuli mieleen Kummeli ja Mauno Ahonen. Sketsien Ohranjyvässä viihtyvä tähtireportteri teki juttuja tämän tason uutisista. Jutun palstatila maksaisi Aamulehden millihintojen mukaan liki 15.000 euroa. Me, jotka olemme valitelleet kulttuurijuttujen alasajoa Aamulehdessä olemme kuulleet aina saman selityksen: "Ei ole tilaa." Millä ihmeen logiikalla niitä löytyy näin järisyttäville paljastuksille: "Helikopterikin pörräsi kuvaamassa ilmaotoksia."

Tajuan päivälehdistön tiukan raon mediakulttuurin murroksessa. Siksipä luen myös Hesarin. Useimmat ystäväni ovat tiputtaneet huonomman vaihtoehdon pois ja lukevat vain sitä. Nuoret eivät juuri lehtien sivuja kääntele. Viestinnän tulevaisuus on  bittimedioissa ja netissä. Perusoletuksena on silti pidettävä edelleen, että on kohderyhmää kiinnostavaa sanottavaa.

Siirryn hämmästyksen silaamista haukuista kehuihin. Tänä aamuna tuli aloitettua Timo Hännikäisen kirja "Ilman". Esseet kertovat pakkoselibaatin kiusaaman miehen tunnoista. Suurin osa suomalaisesta esseistiikasta on näivettynyt omaan koloonsa. Niiden "setämäiset" ja ennalta arvattavat aiheet päätyvät ennalta arvattavaan lopputulokseen. Hännikäisen pohdinnassa on raikasta rosoa ja sellaista itsensä likoonlaittamista, josta syntyy syntyy maukas soppa. Antti Nylenin "Vihan ja katkeruuden esseet" on toinen kokoelma, jonka lävitse puhaltelevat raikkaan anarkistiset tuulet. Kuinka ollakaan, kummankin kirjan on kustantanut turkulainen Savukeidas. Runobuumin jälkeen tulee esseistiikkabuumi. Sanokaa minun sanoneen.

Juha Siro




Lautakuntien tehtävä

Finlandia- ja Runeberg -palkintolautakuntien tehtävä on nimetä heidän mielestään vuoden paras kotimainen kauno. Tänä vuonna molemmat päätyivät Sofi Oksaseen. Molemmat yksimielisesti tai äänestämällä, sama tuo.
Olisiko Runeberg-raadin nyt pitänyt valita vuoden toiseksi paras, koska Oksanen oli jo ehtinyt saada Finlandian? Mielestäni ei. Silloin he eivät olisi täyttäneet saamaansa tehtävää.
Palkinnoilla ja rahastoilla on sääntönsä. Näissä tapauksissa valita heidän mielestään vuoden paras. Sosiaalisia ym. perusteita niillä ei ole, apurahoilla niitä on.
En ota kantaa siihen onko Oksasen kirja oikea valinta, koska en ole sitä lukenut. Kyllä se tuossa pöydällä makaa, mutta jostain syystä en ole sitä vielä saanut avaattaua, en vilkaistua edes aloitusta, joista olen yleensä kovasti paljon kiinnostunut. Ehkä joskus, ehkä joskus.
Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen

Kullervo

perjantai 6. helmikuuta 2009

Ällikällä lyöty!

Hyvät ystävät, minulle on käynyt näin: ennen viime syksyä en ollut lukenut ainoatakaan Sofi Oksasen kirjaa. Epäilin, että huomiotaherättävä ulkonäkö, virolainen sukutausta ja fetissikuvat Image -lehdessä antoivat ulkokirjallista nostetta naiselle. En oikein ymmärtänyt hamppuköysiin sitomisen seksuaalisen kiihottavuuden esittelyä ja pistin Sofin kirjallisesti turhien tyyppien lokeroon.

Sitten luin Puhdistuksen ja huomasin olleeni totaalisen väärässä. Kirja on hyvä. Klassisen tragedian kaavan mukaan rakennettu romaani – huippuammattilaisen työtä. Piti kääntää kelkka. Ennakkoluuloista ei ole koskaan hyvää seurannut. Minusta tuli Sofi-fani ja ylistin kirjaa kaikille. Finlandia oli hyvä juttu. Minullekin, typerykselle, joka oli sentään osannut kehua oikeata kirjaa.

Eilen jaettiin Runeberg-palkinto. Kannustin aikanaan Björn Borgia, toivottavasti hyvä jätkä voittaa kaiken mikä voitettavissa on. Mutta se on urheilua, jossa pisteet voidaan laskea. Joku on väittänyt, että kulttuurin kentällä sellaisia mittareita ei ole. Eri raadit luovat eri painotuksia. Ei Johanna Sinisalokaan saanut aikanaan Hesarin esikoispalkintoa, se annettiin Olli Heikkoselle. Ja Sinisalolle heti perään Finlandia.

Kaikkien palkintojen kaataminen yhdelle kirjalle on outoa. Ikään kuin kirjallisuuden tasoero olisi niin valtava. Ensin yksi kirja, sitten syvä kuilu, jonka pohjalla rupusakki. Mitähän Olli Jalonen miettii... hymähtää varmaan. Fiksu mies kun on.

Olin itse viime syksynä Einari Vuorela -runopalkintoraadissa. Suomen suurin lyriikan palkinto jaetaan kolmen vuoden välein. Luettuani 125 teosta, voin vakuuttaa, että runoudesta löytyy edelleen kirjallisuuden avant garde, kärki ja rönsyt, joista kirjallisuus kasvaa. Palkitsimme Johanna Venhon kokoelman Yhtä juhlaa. Suosittelen. Runeberg -kisan kunniaksi on laskettava, että he ovat aiemmin palkinneet myös lyriikkaa.

Kirjallisuuden outo palkintosuma on hetkeksi ohi. Muistammehan Tietofinlandian, jossa mediakohina oli merkittävämpää kuin itse kirjat ja tieto. Ehkä palkintojen jakajien kannattaisi kyseenalaistaa enemmän omaa työtään.

Mutta hei! Onhan meillä palkintoraati, jonka työskentelystä ainakaan minulla ei ole valittamista. Lukuvarkaus palkitsee vuosittain alle 12-vuotiaille suunnatun lastenkirjan. Raati muodostuu samanikäisistä lapsista, eikä aikuisilla ole äänivaltaa. Kai muistatte viime vuoden voittajan. Eppu Nuotion Koko saaren Kingi. En ole vielä lukenut, mutta koetan karistaa ennakkoluuloni.

Juha Siro

torstai 5. helmikuuta 2009

Syvällistä

Suosikkikirjailijani Jonathan Swiftin Tynnyritarinasta (1704) silmiini osui eräs ajatelma, jota en malta olla siteeraamatta tällä palstalla. Puhujana on yksi tekstin kertojista, Moderni Kirjailija, ja aiheena syvälliset merkitykset (suomennos minun):

"Vielä sananen aiheesta syvälliset kirjoittajat, joita ilmaantuu koko ajan lisää, ja tiedän hyvin, että viisauttaan maailma on päättänyt lukea minutkin heidän joukkoonsa. Siksi ajattelen, mitä syvällisyyteen tulee, että kirjoittajien laita on niin kuin kaivojen: tervesilmäinen ihminen voi nähdä kaikkein syvimmänkin kaivon pohjaan, jos siellä vain on vettä, ja usein, vaikka pohjalla ei olisi yhtikäs mitään paitsi kuivuutta ja tomua ja vaikka kaivo ei olisi puoltatoista metriä syvempi, sitä kuitenkin pidetään ihmeellisen syvänä siitä yksinkertaisesta syystä, että se on ihmeellisen pimeä."

Ainakin minua nauratti, eikä tuo ole ainoa kohta, joka Swiftin satiirin klassikossa naurattaa. Suosittelen!

maanantai 2. helmikuuta 2009

Psykiatrin terapiakertaus


Pirkkalaisten vuoden 2009 ensimmäinen kuukausikokous pidettiin pe 30.1. kahvila Valossa. Uusi puheenjohtaja piti mallikkaasti ohjat käsissään ja illan pääpuhuja, Claes Andersson veti väkeä tilan täydeltä.

Monen ammatin mies kertoi kirjailijantyöstään, erityisesti sen esteistä. Mikä saa kirjoittajan välttelemään ja lykkäämään tekstinteon aloittamista. Tuttuja tilanteita varmasti kaikille kirjailijoille. 

Mielenkiintoinen näkemysero syntyi, kun pitkään psykiatrin ammatissa toiminut Clasu kertoi uudesta, vielä julkaisemattomasta tekstistään, jota hän kuvasi omaelämäkerralliseksi, hyvin totuudenmukaiseksi ja henkilökohtaiseksi. Tekstiä tuli kirjoitettua yötä myöten ja se oli "kuin kertauskurssi omasta psykoanalyysistä."
Emeritusprofessori Antti Eskola ei allekirjoittanut tällaista oman elämän lähestymistapaa, vaan kertoi myös kirjoittaneensa vastaavaa tekstiä ikään kuin ulkopuolisesta ja analyyttisemmästä näkökulmasta.
No, muunnellakseni vanhaa roomalaista sananlaskua "Mikä sopii härälle ei sovi Juppiterille", eli mikä sopii yhteiskuntatieteilijälle, ei sovi psykiatrille.

Keskustelin aikanaan tamperelaisen taiteilijan Kauko Salmen kanssa. Hän sanoi minulle: "Joku tekee taidetta nuppineulalla, toinen rautakangella - kummaltakin syntyy hyvää jälkeä." Näin se on varmaan myös kirjoittamisen kohdalla. Myös omaelämäkerrallisen.

Ja lopuksi meitä kaikkia naurattanut kysymys, jota Jaakko Syrjä uskaltautui illan vieraalta tiedustelemaan: "Voiko kirjailija olla hyvä aviomies?"
Mietitään sitä tykönämme. Niin naiset kuin miehetkin.

talviterveisin Juha Siro